Päivä kului, kaappikello raksahteli, pikulinnut pyrähtelivät pihassa lyhteen kimpussa. Naapuri toi joulukalat. Eilen leivotut kaurarieskat ripustettiin rautakoukkuihin kattoon. Ruokakomerossa oli muorin ylpeys hapantaikinan juuri taas itämässä, siihen hän oli juhannuksena kerännyt aamukasteiselta niityltä vesipisaroita pyyheliinaan, jota hän oli sitten kiertänyt ja hiertänyt kunnes jokainen kastepisara oli tallella ruistaikinassa. Se kävi lämmössä puisessa pytyssä. Mitenkähän ne tekivät Amerikassa, eihän siellä ollut ruohoa josta kerätä aamukastetta taikinaan? Täytyy muistaa kysyä.

Tuvan ikkunanpielet koristeltiin nyt iltapäivän aikana värikäillä kangasnauhoilla joihin kiinnitettiin punaposkisia omenoita. Ikkunoista ei vetänyt, sammaleristykset pitivät kylmän kurissa. Muori laittoi näytteille kauneimmat esineensä - tinaa, lasia ja värikkäitä paperinpalasia, kattiloita ja kuppeja jos ne eivät olleet säröllä. Keskelle vuosien kuluttamaa ja patinoimaa pöytää hän laittoi punaisen liinan ja sen päälle sisaren tuoman puuenkelin, voi että se oli kaunis. Siihen oli maalattu oikein kultavärillä tähdet siipiin ja sillä oli niin kaunis tukka jota ei uskaltanut koskettaa. Maija-tytölle täytyisi näyttää huomenna, hän voisi samalla tuoda takaisin muorin lainaaman lasipurkin.

Istuttiin iltaa,katseltiin tulta. Jouluhalot oli laitettu huolella ristiin, ja nyt lämmitettiin niin että kipinät lensivät savupiipusta korkealle taivaalle. Saisivat naapurit nähdä että ei kitsailtu puiden kanssa! Yhdeksän eri sorttia oli muori kerännyt halkoihin.

Tulen liekehdintää katsellessaan hän alkoi taas pohtia. Mietiskeli ja arvuutteli että miksi velimiestä ei kuulunut, mutta ei sanonut  sisarelle mitään. Eihän heillä ollut kovin paljon kanssakäymistä viime aikoina ollutkaan. Veli oli vain ilmoittanut että tulee jos on tullakseen, mutta ei tarvitsisi varautua.

Niin sitten kävi että velimiestä ei kuulunut, ei ehtinyt jouluksi perille. Hän oli aivan kadoksissa eikä kukaan tiennyt kertoa asiasta enempää.



Oli varmaan lähtenyt jalkakyydillä matkaan, täytyy vain kärsivällisesti odotella. Huomenna kuitenkin ajetaan naapurin mukana hevosella sisaren kanssa isoisän äidin haudalle viemään kuusenhavut ja omenat. Kyllä hän sieltä taivaastaan meidät näkee ja hyvänä pitää, jutteleekin meille aina kun herkästi kuunnellaan. Se oli hyvä ihminen kuulemma.



Niin iltaa istuttiin, pidettiin hämärää muorin tuvassa. Tuli alkoi  hiipua takassa. Mitä siinä näkyisi, tulisiko kehtoja vai arkkuja, ihmisen jälkiä tai eläinten? Joulun voima oli tulessa, vielä kauan pyhien mentyäkin. Ja kun tuhka enää vain oli jäljellä ei sitä heittetty pois. Voiteena siinäkin oli vielä voimaa.

Näin tämä joulutarina taitaa päättyä tällä kertaa.